Ari Alsio Laita runo tai päätäsi puno.

Varhaisia muistoja vuodelta 1957

  • Katse menneisyyteen, nuo puut ovat olleet taimella tai juuri itäneet jo 1940.
    Katse menneisyyteen, nuo puut ovat olleet taimella tai juuri itäneet jo 1940.

Aamuyöstä heräilin tuumimaan varhaisinta muistoani lapsuudesta. Pääsin niinkin kauas kuin vuoteen 1957, vaikka olen syntynyt 1956 niin olin tuossa muistoni aikana jo puolitoistavuotias. Tapahtuman muistamista auttaa se, että tapahtumaa hehkutettiin runsaasti tapauksen jälkeen. Ja myöhemmin kun olin isompi lapsi jo, siitä iskettiin vielä tarinaa.

Kyseessä on siis enemmän neljä viisi vuotiaan muiston muisteleminen kuin suora yhteys puolitoistavuotiaan muistamiseen.

Asuimme silloin Hämeenlinnan lähellä paikassa nimeltä Monala. Muistan sieltä tuvan ja sellaisen vanhan ajan pesukomuutin. 

Tapaus jonka sitten muistan on joskus Liisan päivän tienoilla 1957. Oli viikonloppu, ilmeisesti lauantai, koska isä oli kotosalla ja meni pihalle pilkkomaan polttopuita. Lunta ei juurikaan ollut maassa, mutta lehtipuiden oksisto oli paljas ja maa roudassa.

Isällä oli liiterin nurkalla sahapukki pokasaha ja kasa rankoja. Ukko touhusi puiden parissa ja mutsi tylläsi minut ulos. Muistan vain että vaatetta oli niin paljon, että kaatuminen olisi ollut kohtalokasta, Siinä sitä olisi keikuttu kuin sittisontiainen selällään pääsemättä ylös.

Menin isän luokse katsoa napittamaan mitä ukko tekee. Isällä oli jo hiki puserossa ja hän höyrysi sahatessaan puita sahapukissa. Koska minulla oli kylmä siinä seisoessa sanoin äijälle, että minäkin voisin sahata muutaman puun lämpimikseni.

Isä asetteli sellaisen sormen vahvuisen koivun latvuksen sahapukin päälle ja otti liiterin oventakaa pienemmän sahan, sellaisen puukkosahan. Minä aloitin urakan ja saha pomppi koko latvuksen mitalla. Isä neuvoi, että ei noin sahata, vaan vedä ensin varovasti siihen ura aluksi, sitten työnnä sitä uraa pitkin saha takaisin eteen.

Näin minä nitkuttelin ja sain noin kolmanneksen sahatuksi, kun ukko jo sanoi, että eikös se riitä jo lämpimiksi.

Minähän en antanut periksi, uppiniskainen kun olin jos silloin. Sahasin päättäväisesti ja toinen kolmannes oli jo sahattu, kun se ura alkoi sahanterää pihtaamaan, mutta en halunnut antaa periksi. Purin hammasta ja sain kun sainkin puuni poikki kovan äheltämisen jälkeen puu meni kuin menikin poikki.

Ukko tajusi varmaan vasta silloin, että olin vasta viisi kuukautta yli vuoden vanha. No ainakin hänellä oli nyt hyvä syy nostaa minut syliin ja lähteä äitille kertomaan minun uroteosta. Sinne jäivät puut ja sahat, kun onnellinen ja ylpeä nuori isä riensi nuorikolleen kertomaan millainen nero hänen poikansa on.

Sisällä nakkasin karvareuhkani lattialle ja jäin tumput suorana kuuntelemaan miten iso mies jo olin.

Tuota juttua aamulla muistellessani muistui mieleeni tuo maisema, tupa ja sahapukki selkeästi. Alkaako sitä ihminen vanhana muistamaan paremmin nuo pienenä koetut urotyöt? Samalla muistui mieleen aika jolloin olin vajaa kolmen vanha ja asuimme Järvelässä.

Ehkä siitä muistosta sitten myöhemmin.

 

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (38 kommenttia)

Käyttäjän seijalund kuva
Seija Nylund

"Alkaako sitä ihminen vanhana muistamaan paremmin nuo pienenä koetut urotyöt?"

Jos vaivaa niin kysy täältä:

https://www.mtv.fi/sarja/pitaako-olla-huolissaan-3...

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio

Pitääkö olla huolissaan, että olet jo osallistunut itse ko. ohjelmaan?

Käyttäjän seijalund kuva
Seija Nylund

Ei, mutta katson silloin tällöin:)

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio Vastaus kommenttiin #3

Eikö siinä juontaja ja raatilaiset tirsku keskenään?

Käyttäjän seijalund kuva
Seija Nylund Vastaus kommenttiin #4

Juu, ja minä melkein yhtä paljon ajatukselle että vähän yli vuoden vanha sahaa sinnikkäästi oksaa poikki.

Niin nuorena kokemastani en muista mitään ja vähän vanhempana vain välähdyksenomaisia mielikuvia.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Olen usein yrittänyt pinnistellä muistiani ja löytää kiinnekohtia niistä dokumentoituihin ajankohtiin saadakseni selville muistanko oikeasti mitään 50-luvulta. Siitä on tullut jonkinlainen haaste, kun toisaalta muistan vuodesta 1960 eteenpäin kaiken aivan hyvin.

Toistaiseksi kaikki selkeät muistivisiot ovat kuitenkin osoittautuneet liittyvän vuoteen 1960 tai siitä eteenpäin. Kesällä 1960 Kanadan "Irja-täti" tuli meille kylään ja muistan jopa millaisia tuliaisia hän toi. Muutimme lentokentältä Töölöön vuoden 1961 ja 1962 vaihteessa, mutta muistan kyllä toisaalta lentokentältä hyvin ainakin kaksi joulua, joten läheltä liippaa.

Joskus olen kyllä muistelevani, että kun olin isäni puolen isovanhempien luona "Mamilassa", niin joku kehotti minua olemaan menemättä ovella suljettuun olohuoneeseen, "koska vaari nukkuu siellä päiväunia". Vaari kuoli vuonna 1959, mutta tuo mainitsemani muistikuva on hyvin hatara.

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio

Minun muistamiseen auttaa se, että muutimme paljon. Kun yrittää pinnistellä muistia niin helpottaa kun tietää minä vuonna missäkin on asuttu. Tuolta Monalasta en muista juuri muuta kuin sen tuvan ja sängy sekä pesukompuutin. Ja tietysti sen erikoisen sahaamisen. Muista myös, että samalla pihalla vietin joskus aikaa yksikseni ja äiti piti silmällä tuvan ikkunasta.

Olen muistanut tuon aina, mutta nyt yöllä sitten tulin ajateleeksi vuosilukua ja ihmettelin miten oikeasti voi tuossa iässä jäädä jo muistikuvia.

Paljon selvempi kuva minulla on sieltä Järvelän ajoista josta muista pitkiä pätkiä ja useita eri kertoja, mutta ne ovatkin jo vuotta 1959.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Usein varhaislapsuuden muisti saattaa liittyä vanhempien kertomukseen, sillä otsalohkon muistitallenne on vielä melko kehittymätön. Tosin, en kiistä Arin muistia, onhan tuo risun sahaus ollut melkoinen episodi niinkin pienelle miehelle.

Jos nyt vertaan lapsenlastani, joka täytti lokakuun 2018 lopussa vuoden, niin kyllä hänellä on jo vahva tahto suoriutua esimerkiksi itse ruokailustaan. Myös tietokone näyttää kiinnostavan kovasti. Kun silmä välttää, tyttö on kiivennyt tietokoneen edessä olevalle tuolille ja sormet harovat näppäimiä.

Kovin varhaiseen lapsuuteen ei oma muistini yllä, mutta noin kaksi ja puolivuotiaan muistissani on runsaat sukulaisvierailut. Joillakin oli neliskulmaiset kamerat. Muistan harmistumiseni, kun aurinko häikäisi silmiä, ja piti vaan seistä jököttää kuvattavana. Oli kesäkuu 1950.

Muistan myös saman iän vaiheilta tilanteen, jossa makasin selälläni lattialla ja kiukuttelin, en muista syytä, mutta entistä enemmän harmitti, kun paikalla olleet isä ja naapurin mies vaan nauroivat.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Tuosta tuli mieleen uusia omia muistikuvia siitä kuinka istun häkkisängyssä frustroituneena keskellä päivää. Sen on ainakin pakko olla ollut 50-luvun puolella reippaasti. Kolme ja puolivuotaana olisin jo kiivennyt sieltä pois alta aikayksikön.

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio

Tämä avaus on auttanut Juhaa muistamaan enemmän 50-lukua, eli kyllä sitä muistaa kun on virikkeitä.

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio

Juhan kommentista muistui jotenkin mieleeni Sputnik 1, muistan kun vanhemmat katselivat taivaalle että näkyykö Sputnik, se tapahtuma tapahtui myös 1957 lokakuusta eteenpäin, eli siihen aijankohtaan jota jo muisteliin. Sitten seuraavana kesänä mummon uusi mies teki heinäseipään kärkeen sellaisen peltisen kärjen jota siirrettiin aina seuraavaan seipääseen, niin ei tarvinnut seipäitä terottaa jatkuvasti. Se nimettiin Sputnikiksi ja sitten kun Juri Gagarin kiersi maapalloa 1961 oli Sputnikit jo historiaa.

Myös Laika-koira on jäänyt mieleen nimenä, sillä myöhemmin aikuisena halusin antaa omille koirilleni aina ensimmäiseksi Laika. Nyt kun tarkistin milloin Laika oli suosiossa, niin kuinkas ollakaan jo vuonna 1957.

Ja nämä eivät ole vanhemmilta saatua tietoa.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Juha, melkoinen kiipeilijä olet, jos reilut 3 -vuotiaana olisit jo häkkisängyn laidat ylittänyt.

Tosin, kyllä tuo vuoden ikäinen vintiökin on kova kiipeilemään. Aidat on oltava kotinsa yläkertaan vievien portaiden ala- ja yläpäässä.

Itse kun olen paikalla, niin kiipeilytän portaita turvallisesti, se tuntuu olevan tytölle mieluista puuhaa.

Käyttäjän Kalle kuva
Kalle Pohjola Vastaus kommenttiin #18

Mirjami; kyllä niitä melkoisia kiipeilijöitä pikkulapsista löytyy, esimerkkinä oma tyttäreni. Hänet kun pantiin, olisikohan ikää ollut vajaat kolme vuotta, häkkisänkyyn ja neidin tuli jano. Aluksi kuului huuto; eehuha, eehuuha, sitten alkoivat sängyn laidat ryskää kun neito ilmaisi tarpeensa; jano.
Sitten tuli hiljaisuus, menin katsomaan, tirppana juuri laskeutui lattialle, ei ollut näköjään kovin vaativa suoritus.
Omasta lapsuudestani muistan syksytalven kun olin juuri saanut uudet tallukkaat ja lähdin pulkkaa vetäen hakemaan lehteä papan luota (1km). Pulkka oli siksi, että matkalla oli vähän isompi mäki (silloin) ja se piti laskea pulkalla. Niin tehtiin ja mäen alla päin piikkilanka-aitaa ja tallukkaan varteen tuli pieni repeämä mutta sieluun suuri "reikä".
No onneksi suutari Metso oli vielä papan pakarissa kenkäsavotassa ja haava hoidettiin niin sielussa kuin tallukkaassakin.
Semmoisia muistoja.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant Vastaus kommenttiin #33

Kalle; taidamme olla jotain sukua 'apinoille'! Tyttärelläsi lienee luja tahto, joka vie läpi harmaan kivenkin! Sitähän tässä elämässä tarvitaan.

Itsekin pikkutyttönä kiipeilin puissa, linnunpesiin piti kurkkia hengitystä pidätellen, onko munia! Jalat olivatkin sitten verinaarmuilla.

Luulen, että tämän ajan lapsille ei sallittaisi samoja liikkumisvapauksia.

Ei se pulkka lapsuusaikanasi tainnut aivan muovista olla. Oliko vanerista?

Käyttäjän Kalle kuva
Kalle Pohjola Vastaus kommenttiin #35

Juu, ei ollut pulkkani muovinen vaan limilaudoitetusti tehty ja tervattu.
Kait se tyttäreni taisi olla vähän erikoinen; tuonne nelivuotiaaksi rakkain lelu oli haapapölli, johon tuumaisia nauloja vasaroi ja kun sormeensa löi, vilkaisi ympärilleen, tokaisi; taatana.
Niin ja Mirjami se tyttäreni luja tahto; olisi se ehkä vähemmän lujakin saanut olla, ehkä. Vaan hyvä ihminen hänestä mielestäni tulikin, ainakin näin isän näkövinkkelistä.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant Vastaus kommenttiin #36

Melkoinen menopelihän se pulkkasi on ollut!

Mahtava tyttö! Isälläänkin siihen lienee osuutta!

Useimmiten semmoiset lasten lelut onkin parhaita, jotka jättävät mielikuvitukselle tilaa.

Arin avaus lapsuusajan tapahtumista kirvoittaa jo nyt monia muistoja vaikkapa leluista, mutta se lienee jo uuden blogin veroinen alustus.

Käyttäjän Kalle kuva
Kalle Pohjola Vastaus kommenttiin #37

Niin, katsos Mirjami, papalla oli sellainen renki, että se teki puusta ihan mitä vaan. Minä kun toivoin pikku rekeä, teki minulle sen pulkan.

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio

Hyvin muistuttavat juuri muistipätkiä nuo sinun kuvaamasi tilanteet. Minä muistan yhden tapauksen jossa olimme kyläilemässä ja siellä oli kaksi kilttiä tätiä. Toinen tädeistä antoi karkkia ja äti sanoi, että kiitä. Jostain syystä en halunnut kiittää, kun käskettiin, olisin kiittänyt ilman käskemättä. Ei siinä sitten auttanut mikään maanittelu, minä en kiittänyt ja siitä on sitten vanhempana jäänyt paha mieli, miksi hitossa olin silloin jo sellainen jukuripää?

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Isäni oli hyvin ankara tuon kiittämisen suhteen, joskus ehkä liiallisestikin. Kerran olimme mummolassa käymässä ja mummoni (äidin äiti) antoi minulle omenan käteen. Juuri kun oli haukkaamaisillani siitä isäni sanoi, että annapaas se omena heti tänne. Ymmärsin itse, että se kiitos oli unohtunut, mutta mummoni oli silmin nähden hämillään miksei lapselle olisi saanut omenaa antaa.

Muutoinkin kyläreissut olivat stressaavia, koska sieltä kotiin lähtiessä sai aina kuulla listan käytösvirheitä, joita kauhulla joutui odottamaan.

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio Vastaus kommenttiin #13

Minä olisin kiittänyt, mutta oma-alotteisesti, kun alkoivat kerjäämään suu pysyi supussa.

Olihan se kiitos silloin hyvin tärkeä opettaa.

Minä muistan kun naapurin tyttö meni portin ohitse tiellä töihin tai kouluun ilmeisesti. Olin seurannut sitä jo monta viikkoa. Olin kai yrittänyt morjenstaakin, mutta ilman vastakaikua. Kerran sitten olin tien toisella puolella ja tyttötuli tietä myöten kotiinsa päin. Kun pääsi kohdalleni tokaisin sano akka nimesi..

Sitä sitten jouduin pyytämään anteeksi ja oikein kaulasta piti kiinni halata. Eipä ole tullut niin huudeltua sen perästä. Muistan tilanteen vieläkin, ei minun pitänyt mitään sanoa, mutta sitten vain kuulin kun huuleni aukesivat, että sano akka nimesi;)

Närkästys purkautui spontaanisti.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Asiantuntijat puhuvat varhaislapsuuden anamnesiasta. Lienee tärkeää lapsiraukalle, ettei muista kaikkea kokemaansa. Puheen oppiminen edesauttaa asioiden hahmottamista ja toistot vahvistavat muistijälkeä.

Puhutaan kuitenkin kehon muistista. Esim. jos lasta on alle vuoden ikäisenä kaltoinkohdeltu, hän ei muista tapahtumia älyllisesti, mutta myöhemmät keholliset tuntemukset voivat nostaa pintaan häivähdyksen menneestä. Erityisesti silloin, jos uusi tilanne muistuttaa koettua, kuten pahoinpitelyä.

Muistaminen on mielenkiintoinen juttu! Milloin ihminen pystyy varmuudella sanomaan, mitkä tapahtumat muistaa ja miksi?

Usein siihen liittyy jokin vahva muistijälki kurjasta tapahtumasta, nolostumisesta, peloista jne. Jostain syystä lapsen muisti taltioi helpommin ikävät kuin iloiset tapahtumat.

Mietin, että mikä voisi auttaa hahmottamaan vuosia, mitä milloinkin tapahtui.

Ari muistaa muutot, jotka on selkeitä virstanpylväitä.

Mutta, kannattaisi ehkä laatia eräänlainen 'mind map', jonne kerää palasia ja yrittää asettaa niitä ajallisesti paikoilleen. Pikku hiljaa, muistiin palautuu tapahtumia, joita ei muutoin tulisi edes ajatelleeksi tapahtuneen.

Itse lasken vuosia siitä, milloin sisaruksiani on syntynyt. Meitä kun on yhteensä yhdeksän kahdesta isäni avioliitosta.

Sputnikit muistan siitä, kun veljet kiipesivät talomme katolle tuijottamaan liikkuvaa valoa. Radiossahan kerrottiin kellonaika, milloin Sputnik on mahdollista nähdä maata kiertävällä radalla.

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio

- Sputnikit muistan siitä, kun veljet kiipesivät talomme katolle tuijottamaan liikkuvaa valoa. Radiossahan kerrottiin kellonaika, milloin Sputnik on mahdollista nähdä maata kiertävällä radalla.

Sitä valopilkkua tiirailtiin toden totta, ja kellosta ensin katsottiin aika.

No minulla on yksi juttu jonka keho muistaa vaikka minä en, eli minulla oli synnytyksessä napanuora kaksi kertaa kaulan ympäri ja synnyin aivan sinisenä. Vieläkään en oikein voi pitää poolokauluspaitoja enkä käytä mielelläni kaulaliinaa, samoin hampaiden pesu aiheuttaa lievää äkkinäistä yskähtelyä ja yökkimistä jos vaahtoa osuu nieluun.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Aika paha! Olit kuristua. Kyllä se kaulan ympärillä tiukasti oleva vaate voi muistuttaa vauvan ahdistuksesta.

Paljon on vielä tutkittava ihmisen elinkaarta kohdusta hautaan! Ja nimenomaan kohdusta, sillä siellä lilluessaan, vauva kuulee ja tunnistaa mm. äitinsä äänen synnyttyään ja nauttii kauniista musiikista. Vauva voi myös olla levoton, jos odottajalla on ongelmia, riitoja tms.

Huh, huh!

Käyttäjän pekkaroponen1 kuva
Pekka Roponen

Sputnik 1 ei itse asiassa näkynyt maahan asti; se oli kantoraketin viimeinen vaihe.

Käyttäjän pekkaroponen1 kuva
Pekka Roponen

Hoidin kerran änkytystä hypnoosilla, ja potilaan kädet alkoivat nykiä edestakaisin, kun ikäregresiolla etsittiin änkytyksen alkamishetkeä. Hän kysyi sittemmin äidiltään, ja kertoi ehkä parivuotiaana heti sodan jälkeen olleensa sidottuna käsistään sairaalasänkyyn, kun oli paha maitorupi, jota raapi.

En tiedä, paraniko änkytys, koska vaihdoin paikkakuntaa. Konjakkipullon hän kuitenkin minulle lähetti.

Varhaisimpia muistojani on muuten Tereshkovan avaruuslento v. 1963, ja muistan hyvin, kun Voshod 1 oli avaruudessa v. 1964 ja tv-uutisissa sanottiin, että ensimmäisen kerran ollaan avaruusaluksessa ilman avaruuspukuja. Jostakin syystä kosmonautiikka on aina minua kiinnostanut.

Sen sijaan samanaikainen Hrusthovin syrjäyttäminen ei jäänyt viisivuotiaan mieleen...

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Pekka, taisipa potilaasi saada avun, josta konjakkipullo kertoo.

Aika hurjat menetelmät on ollut sairaalassa, kun lapsiparka sidottiin käsistään, ettei raapisi kutinaa! Vähemmästäkin lapsen mieli kolhiintuu.

Mistähän muuten Englannin kuningas Yrjö Viidennen änkytys on saanut alkunsa?

Olettaisin, että syy löytyy varhaislapsuudesta, mutta ilmeisesti hoitona ei käytetty hypnoosia. Tuli vaan mieleen, kun hänestä tehdyssä elokuvassa terapeutin menetelmät olivat eräänlaista 'altistusta', jotta puheenpitämisen jännitys unohtuisi.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Jos muistat tuon avaruuslennon vuodelta 1963 muistat varmasti myös Kennedyn murhan. Se oli sen verran suuri puheenaihe, kun se tapahtui. Olin itse aamulla kävelemässä kohti Taivallahden kansakoulua ja huomasin, että pihalla oli lippu puolitangossa. Oppilaat keskustelivat pihalla keskenään ja kulovalkean tavoin levisi tieto, että "Amerikan presidentti on kuollut".

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio

Minä muistan tuon tapauksen myös ja aikuisten keskusteluja tapahtumasta. Onhan se yksi 60-luvun merkkipaaluista.

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio

Sanoitko potilaalle, että sano vaikka sana päivässä, mutta älä änkytä. Ja sait sitä konjakkipullon?

Tottahan sinä hänet paransit, mutta vaatimattomuutesi estää sitä sanomasta;)))

Käyttäjän JanneSalonen11 kuva
Janne Salonen

Eräs maanmittari jonka kanssa paalutimme vastaostetun tonttini rajoja kertoi seuraavasti: Ennenvanhaan talon isännällä oli tapana viedä vanhin poika tontin uloimmaiseen kulmaan jossa oli merkkikivi ja piestä tämän siellä pahanpäiväisesti. Kuulema poika muisti loppuikänsä missä raja menee.

Tiedä sitten pitääkö tarina paikkansa mutta oma ensimmäinen muistoni on kun broidi kaatoi vahingossa kattilallisen kiehuvaa vettä päälleni. Olin silloin ymmärtääkseni noin vuoden vanha.

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio

Ennen on pieksetty vähemmästäkin;)

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Janne, ihme, että säilyit hengissä!

Oletko myöhemmällä iällä tunnistanut mitään kuumaan veteen liittyvää?

Kunhan tässä kyselen - ei tarvii vastata, välttämättä!

Käyttäjän JanneSalonen11 kuva
Janne Salonen

Vesi kaatui lähinnä vyötärölle, reisille ja siitä alaspäin. En ole huomannut että siitä olisi jäänyt mitään. Rommitoti maistuu siinä kuin muillakin. :-)

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant Vastaus kommenttiin #30

On se ainakin ollut kivulias kokemus, mutta hyvä, jos muistijälkiä ei ole jäänyt.

Rommitoti, olkoon elämäsi ilontuoja! Muista en tiedä, mikä makuelämys kullekin tallaajalle maistuu!

Käyttäjän TuomoKokko kuva
Tuomo Kokko

Kesä 1964. Äiti oli vaihtanut työpaikkaa, ja häntä kurssitettiin Kelan hommiin Kuopiossa. Asuimme isäni kanssa mummolassa (joka vuosina 1978-87 ja vuodesta 1995 alkaen on ollut oma kotini).

Kun isä lähti aamuisin töihin, itkin äänekkäästi. Mutta sinne se häipyi, polkupyörällä mäen taakse. Leikki-ikäisen murhe menee onneksi nopeasti ohi, ja varsinkin enon kanssa teimme kaikkea kivaa. "Enoni on toista maata" (Tati), ja se piti kutinsa minun tapauksessani, kun äitini pikkuveli oli ratkaisevasti omaa isääni nuorempi. Oltiin vähän niin kuin poikaporukassa!

Elokuun alussa vietin syntymäpäivääni mummolan tuvassa. Kädessäni oli leikkiauto, Ford Anglia, vaaleansininen kuin tämä Vapaavuoron kirjoituskenttä tai Ari Alsion slipoverin oikea puolisko. Ajelin Anglialla pitkin penkkiä, ja muistan enoni lausahtaneen: "Tuomo neljä vee."

https://rzpict1.blob.core.windows.net/images/360/w...

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Kukas se lauloikaan, 'kun Anglia katolleen kääntyi'? Taisi olla Leevi and the leavings!

Hauska tarina 4 vee Tuomosta!

Käyttäjän TuomoKokko kuva
Tuomo Kokko

Anglia oli myös auto, jolla Harry Potter matkusti Tylypahkaan. Kuuskytluvulla autoilla oli ikiomat piirteensä, eikä tarvinnut käydä keulalogosta tarkistamassa, että onkos tämä Kia vai Skoda...

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio

Eno oli myös minun paras leikkikaveri, ikäeroa meillä oli noin 2,5 vuotta. Pikkuveljeenkin oli isompi ikäero eli 4 vuotta, pikkuveli taisi ollakin Tuomon ikäluokkaa eli syntyi 1960. Kumpikin mainituista on jo vuosikymmenet olleet maan omia, enoni nimi oli muuten Tuomo.

Tämän blogin suosituimmat

Kirjoittajan suosituimmat Puheenvuoro-palvelussa